Laittomia hakkuita Lapissa?
Suomi on aktiivisesti toiminut maailman metsänäyttämöillä laittomien hakkuiden lopettamiseksi. Ongelmaksi on koettu mm. Venäjä ja monet kehitysmaat, joissa laittomat hakkuut ovatkin todellinen ongelma. Pitkään jatkunut kiista saamelaisalueen metsien käytöstä Ylä-Lapissa on kuitenkin nostanut esiin kysymyksen Suomen valtion omistaman Metsähallitusliikelaitoksen toiminnasta. Ovatko sen hakkuut Ylä-Lapissa lainvastaisia ja pitäisikö maa- ja metsätalousministeriön niihin puuttua.
Poronhoitolain mukaan metsätalous ei saa aiheuttaa poronhoitoalueella "huomattavaa haittaa" porotaloudelle. Laajat hakkuut ovat jatkuneet alueella koko sotien jälkeisen ajan, mutta missään vaiheessa ei ole selvitetty mitä tämä huomattavan haitan käsite käytännössä tarkoittaa. Eduskunnassa pidetyssä Tutkas-seminaarissa poronhoidon ja metsänhoidon suhteita selvittävän tutkimushankkeen vetäjä Timo Helle esitteli tähän mennessä kertynyttä tutkimusaineistoa. Metsien käsittelyn vaikutukset erityisesti porojen talvilaidunten tilanteeseen ovat selvät. Jäkälän ja lupon määrät palaavat ennalleen vasta kun metsä on saavuttanut liki sadan vuoden iän. Poronomistaja Jan Saijets puolestaan kertoi, että kevättalvella lupon ja jäkälän saatavuus on keskeinen pullonkaula erityisesti saamelaisalueen vapaasti laiduntavalle poronhoidolle. Jos jäkälä- ja luppometsiä ei ole riittävästi saatavissa, joudutaan turvautumaan maastoon ajettavaan lisäruokintaan, jotta porot selviäisivät kriittisen talvivaiheen yli. Toisaalta tämä aiheuttaa kestämättömän suuria kustannuspaineita alueella, jossa ei ole käytettävissä peltoalaa heinän tuotantoon kuten eteläisemmällä poronhoitoalueella, Yleinen arvio saamelaisten poronhoitajien keskuudessa on se, että tähän tilanteeseen ajautuminen merkitsisi kuoliniskua suurelle osalle saamelaisalueen poronhoidosta. Jos koko elinkeinon ajautuminen uhanalaiseksi ei ole huomattavaa haittaa, mikä voisi olla?
Vapaaseen laidunnukseen perustuva poronhoito on toisaalta myös keskeinen ja kansainvälisestikin tunnustettu osa saamelaista kulttuuria ja identiteettiä. Saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana harjoittaa kulttuuriaan on tunnustettu Suomen perustuslaissa. Suomi on sitoutunut YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan yleissopimukseen ja on sen mukaisesti velvollinen edistämään vähemmistöön kuuluvan oikeutta yhdessä muiden ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan., sekä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin toteuttaakseen velvoitteen antaa kansalle, siis myös alkuperäiskansalle, sille kuuluva oikeus itsemääräämisen. Sopimuksen tarkoituksena on turvata kansoille itsemääräämisoikeus ja oikeus mahdollisimman vapaasti käyttää luonnonrikkauksiaan ja –varojaan omiin tarkoituksiinsa. Kansalta ei missään tapauksessa saa riistää sen omia elinehtoja. Voidaankin kysyä rikkovatko saamelaisalueella yhä jatkuvat hakkuut Suomen perustuslakia ja Suomen kansainvälisiä ihmisoikeussitoumuksia. Kun hakkuiden annetaan jatkua kiistanalaisilla mailla vaikka saamelaisten maaoikeuksia ei ole ratkaistu, puututaan saamelaisten itsemääräämisoikeuteen, jonka perustana on oman kulttuurin harjoittamisen oikeus. Saamelaisille poronhoito on keskeinen kulttuurin ilmentymä. Poronhoidon vaikeuttaminen merkitsee saamelaiskulttuurin vahingoittamista.
Vuoden 2005 marraskuussa saamelainen poromies Kalevi Paadar yhdessä kahden veljensä kanssa tekivät valituksen YK:n ihmisoikeuskomitealle, joka edellytti Suomea keskeyttämään hakkuut ko. poromiesten tokkakunnan laidunmetsissä. Ihmisoikeuskomitea vetosi juuri siihen mahdollisuuteen, että hakkuut estävät valittajia jatkamasta ja toteuttamasta kulttuurillista elinkeinoaan. Metsähallitus keskeyttikin hakkuut Nellimin kylän lähimetsissä, mutta siirsi ne toisen paliskunnan arvokkaisiin laidunmetsiin.
Tämä dramaattinen puuttuminen YK:n taholta jäi suomalaisessa keskustelussa varsin vähälle huomiolle samoin kuin Ihmisoikeuskomitean raportissa 2003 julkaistu kannanotto yhä ratkaisemattomaan maaoikeuskysymykseen. YK.n ihmisoikeuskomitea kehotti Suomea pidättäytymään toimista, jotka voivat estää ratkaisuun pääsyä. Hakkuiden jatkamista kiistanalaisissa metsissä voidaan pitää juuri tällaisena toimena. Ratkaisematon maaoikeuskysymys on myös perussyy siihen, ettei Suomi ole voinut allekirjoittaa alkuperäiskansojen oikeuksia tunnustavaa ILO -sopimusta.
Ongelmallisinta valtion liikelaitoksen toteuttamissa hakkuissa on kuitenkin se, ettei Suomen valtio ole kyennyt esittämään oikeusdokumentteja, jotka osoittaisivat saamelaisille aikanaan tunnustettujen maaoikeuksien siirtyneen valtiolle. On olemassa todellinen vaara siitä, että maaoikeuskysymyksen lopulta löytäessä ratkaisunsa todetaankin Suomen harjoittaneen laittomia hakkuita toisten omistamilla mailla. Voidaan myös kysyä, onko millään tavoin perusteltua kestävän luonnonvarojen käytön kannalta, että vuosisatoja kasvanut ikimänty päätyy hakkeena selluksi tai Peuravuonon sahan kautta Valtion rautateiden ratapölkyiksi.
Suomen valtio on osallisena saamelaisalueella tapahtuvissa hakkuissa paitsi puun hakkaajana ja myyjänä myös puun käyttäjänä. Pääosa alueen hakattavista 100-300 vuotiaista puista päätyy kuitupuuksi Stora Enson tehtaille. Valtio omistaa yhtiöstä 40 prosenttia. Tukkipuusta 90 prosenttia päätyy Vapo yhtiön omistamalle Peuravuonon sahalle. Valtio on pääomistaja myös Vapossa.
Suomen valtio välttelee vastuutaan ratkaista Ylä-Lapin maaoikeuskiistaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta kunnioittavalla tavalla ja väittää kyseessä olevan vain metsä- ja porotalouden välinen konflikti, joka voidaan ratkaista paikallisella luonnonvarasuunnittelulla, jossa otetaan tasapuolisesti kaikkien intressit. Valtion velvollisuus turvata saamelaisten oikeudet sysätään näin paikallisesti ratkaistavaksi. Tämä on johtanut paikallisen väestön todelliseen sisäiseen kriisiin. Kiista Ylä-Lapin metsien kohtalosta on kuumentanut tunteita erityisesti alueen metsätalousväen keskuudessa ja hakkuiden vastustajat, sekä saamelaiset poronhoitajat että luonnonsuojelijat, ovat joutuneet voimakkaan painostuksen kohteeksi. Erityisesti Greenpeacen aktivistit ja heidän kanssaan yhteistyötä tehneet ovat joutuneet jopa fyysisen uhkailun ja painostuksen kohteeksi . Myös pahoinpitelyjä on tapahtunut. Tässä valossa olikin hyvin hämmentävää kuulla kuinka Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala otti kantaa tilanteeseen Lapin radiossa keväällä 2006.. Hän ilmaisi huolensa "Greenpeacen alttiudesta laittomaan toimintaan" ja arvosteli järjestöä "väkivaltaisista
toimintamenetelmistä".
Tilanne Ylä-Lapissa on räjähdysherkkä, mutta tilannetta ei paranna se, että siitä syyllistetään ongelmia esille nostavia kansalaisjärjestöjä. Huomio tulisi suunnata siihen ovatko itse hakkuut saamelaisalueella laillisia. Ennen näiden edellä mainittujen perustavien kysymysten selvittämistä, ei hakkuita
tulisi alueella tehdä.
Hakkuiden pysähtyessä valtiovallan tehtävänä on turvata metsäalan muutaman sadan ihmisen työpaikkojen säilyminen. Tähän on järkeviä mahdollisuuksia esimerkiksi nuorten, porotalouden kannalta ylitiheiden taimikoiden hoitotöissä ja luontopalvelujen kehittämisessä. Jos puuta
päädytään käyttämään jatkossa metsätalouden tarpeisiin jossain mittakaavassa ja soveliailla hakkuutavoilla, olisi kehitettävä Lapin hitaasti kasvaneelle jalopuulle sen arvon mukaista laatujalostusta. Näin toimien turvattaisiin paitsi porotalouden, saamelaisen kulttuurin, metsätalouden ja erämaamatkailun tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta myös Suomen mainetta vastuullisena kansainvälisenä toimijana.
Hannu Hyvönen
Kirjoittaja on dokumentaristi, joka tuottanut YK:lle videoreportaasin
Saamenmaan metsätilanteesta
Mikko Vartiainen
Kirjoittaja on lakimies, erityisalueena kansainvälinen luonnonvaraoikeus